Hellurei, hengissä vielä! 2020 jatkokertomus alkaa

Hellurei, hengissä vielä!

Niin ne on vuodet vierineet taas hirmuista vauhtia. Edellisen kirjoituksen jälkeen vanhin tytär Renttuineen on ehtinyt asua siellä sun täällä ja lopulta palasivat kotikaupunkiin ja ostivat omakotitalon. Voinen melko varmasti luottaa että nyt asuvat paikoillaan vähän pidempään.

Esikoinen muutti pois kotoa ja löysi tyttöystävän, Lauran, eikä kauaa mennyt kun löivät hynttyyt yhteen ja vuokrasivat yhteisen kodin. Sekin kerrostalokoti jäi jo pieneksi joten nyt asuvat rivitalossa. Ja millaisessa! Siellä on taloyhtiössä oma uima-allas! Olen kade. Odottelen kutsua saunomaan... tosin ensin pitäisi ostaa uusi uimapuku johon saa proteesin... alempana siitä enemmän.

Tuuliviiri kävi armeijan pitkän kaavan mukaan, 11 kk, ja muutti sopivasti kotiin kun jouduimme evakkoon vesivahingon takia. Viemäriputki oli tulvinut ja 100 m2 lattiaa piti repiä auki, jonka jälkeen selvisi että myös sisäseinät metrin korkeuteen asti kun olivat nekin kostuneet. Evakkoaikaa kesti 9 kk:tta. Sen aikaa asuimme ihan kivassa paritalossa jossa tosin oli neliöitä vain 90 m2. Ihme kyllä kenellekään ei tullut edes mieleen murhata ketään - auttoi kun oltiin kahdessa kerroksessa.

Poppana valmistui kokiksi mutta totesi jo toisena opiskeluvuotena ettei sitä työkseen halua tehdä. Nyt vielä miettii miksi isona haluaa ja tekee töitä samassa kaupassa kuin Isosisko. Löysi vierelleen toisen kokin ja reilu vuosi sitten muuttivat yhteiseen kerrostalokaksioon. Oskari on oikein mukava nuori mies.

Pipa lähti opiskelemaan sähköalaa mutta muutaman viikon jälkeen totesi ettei se sittenkään ole hänen alaansa ja vaihtoi sisustussuunnittelulinjalle. Kun olen katsonut tytön aikaansaannoksia niin nyt on oikea paikka löytynyt. Viikonloppuajelulta löytyi myös poikaystävä Sakari jonka kanssa suunnittelee yhteenmuuttoa kesätöiden jälkeen toiseen kaupunkiin.

Vilperi aloitti kokkilinjalla (taas kokki! kolmas jo) viime syksynä ja nyt hieman on hankalaa kiitos koronan, kun moneen kuukauteen ei ole lähiopetusta ollut. No, näillä korteilla mennään mitä on.

Jesperille pitäisi järjestää kesällä rippijuhlat.. jos niitä ei syystä x peruta. Tirppana on pitkäksi hujahtanut nuori, joka innostui salibandystä pari vuotta sitten. Harmi ettei pelejä ole voitu pelata syksyn jälkeen. Piiperoinen puolestaan täytti jo 10 vuotta lauantaina ja koska sukujuhlia ei nyt järjestellä niin juhlittiin ydinperheen kesken eli kaikki jotka täällä asuvat + viikonloppukylässä oleva Sakari osallistuivat.

Mutta mitä tulee vuoteen 2020... VUOSI JOKA EI UNOHDU - osa 1

Viime vuosi on vuosi joka ei varmasti unohdu ikinä. Alkuvuosi meni normaalisti helmikuuhun asti jolloin alkoi tulla jo mieleen että miten käy kun korona alkoi levitä. Maaliskuussa jäi pitämättä tyttöjen 9 v. ja 18 v. synttärit - vieraat eivät halunneet tulla mikä on ymmärrettävää kun taudista ei tiedetty juuri mitään. Perheen kesken tosin käytiin syömässä Amarillossa kun äiti ja isä tarjosivat koko porukalle eli aveceille myös.. viimeistä kertaa mitä ei silloin tiedetty.

Huhtikuussa Suomen rajoitukset laittoivat minut ja työparini vuorotellen lomautuksille. Vain meidät vaikka meillä olisi töitä ollut mutta huoltomiehillä ei.. epäreilua mutta minkäs teet. No, onneksi oli aivan mahtavan kaunis ja lämmin kevätsää aina lomautusviikolla, nautin olosta lasten kanssa jotka olivat etäopetuksessa. Käveltiin 5-6 km:n lenkkejä Pokemoneja etsien, välillä pyöräiltiin ja nautittiin jäätelöitä jokimaisemassa. Sai levättyä ja kerättyä voimia seuraavaan viikkoon jonka sai paahtaa taas hiki hatussa.

Toukokuun lopulla varasin ajan lääkäriin kun vasemmassa rinnassa oli kuoppa nännin alla joka oli vinossa. Olin huomannut sen jo aikaisemmin mutta koronan takia en varannut aikaa lääkäriin aiemmin. Kun soitin terveyskeskukseen ja kerroin syyn, sain ajan parin päivän päähän. 

Painajainen alkaa - RINTASYÖPÄ

Kesäkuun 1.päivä oli lääkäri joka tutki ja totesi laittavansa kiireisen lähetteen ultraan ja mammografiaan. Aika oli 3.päivä. Pelotti.

3.päivä menin jalat täristen sairaalaan. Ultraava lääkäri tutki ja totesi "valitettavasti täällä on kasvain". Itsehillintä meni siinä ja itkin. Otettiin koepala rinnasta paksuneulanäytteenä ja myös kainalossa näkyi jotain joten sieltä otettiin ohutneulanäyte. Itkin ja tärisin - piikkikammoisena nuo näytteenototkin pahensivat oloa. Rinta tosin puudutettiin ensin mutta toinen näytteenotto sattui silti. Kainalon ohutneulanäytettä en tuntenut. Kotimatkasta en muista mitään, onneksi se ei ollut kuin reilun kilometrin. 

Kotona ei itkusta meinannut tulla loppua. Ajatus rintasyövästä oli tyrmäys ja mielessä kävi vaikka mitä ajatuksia. Kuolemanpelko, pelko hoidoista, lapset... Sitten soitti isä. Isä oli käynyt keväästä asti tutkimuksissa ja sai oman diagnoosinsa samana päivänä - levinnyt eturauhassyöpä! Tuntui siltä kuin olisi saanut turpiin uudelleen ja uudelleen. Isän hoidot alkoivat saman tien, piikkejä kolmen viikon välein minkä lääkäri oli sanonut niillä hoituvan.

Hoitojuna lähti etenemään vauhdilla. 12.pv labrat, 16.pv kirurgin tapaaminen, vanhin tytär tuli mukaan henkiseksi tueksi. Kirurgi oli sitä mieltä että ensin aloitettaisiin sytostaateilla ja pienennettäisiin kasvainta joka oli 5 cm, joten laittoi lähetteen syöpäpolille. Sinne tuli aika jo 18.pv (vanhin tytär taas mukana ja kuskina - itse olisin ajanut varmasti metsähallituksen puolelle) ja onkologi tuumasi että aloitetaan sytostaatit juhannusta seuraavalla viikolla sytostaattien kuningattarella eli doketakselilla vaikka patologin lausunto ei ollut vielä tullut. Niinpä ensimmäinen sytostaatti olisi  26.6. Mentäisiin kombolla 3x doketakseli ja 3x CEF, sytostaatit annettaisiin kolmen viikon välein.

Luin kaiken mahdollisen dokesta ja sen sivuoireista ja varauduin pahimpaan. Koska makuaistin menetys tuntui olevan yleistä niin toivoin että saisin vielä kerran nauttia hyvästä ruoasta ennen tiputusta. Äiti ja isä halusivat toteuttaa toiveeni ja tulivat Helsingistä tarjoamaan aterian. Paikka tietysti taas Amarillo kun poika siellä kokkina on.

Maanantaina 22.6. piti käydä labrassa ja keskiviikkona 24.päivä tt-kuvauksessa. Piikkikammoista vietiin taas kuin pässiä narussa ja varjoainetta oli tiedossa jälkimmäiseen. Kuvaus oli lyhyt mutta epämiellyttävä kokemus kun varjoaine teki sellaisen tunteen ettei hengitys kulje. Samana päivänä kävin tilaamassa peruukin. Ostositomus oli 380 e ja satasen verran jäi vielä itselle maksettavaksi. Peruukin saisin kun hiukset olisivat lähteneet suurimmaksi osaksi.

Perjantaina 26.6. klo 10 piti olla syöpäpolilla. Jännityksen määrää en osaa sanoin kuvata. Sain petipaikan jossa ensin laitettiin tippaa hiljalleen tippumaan että nähtäisiin tuleeko allergisia reaktioita.Tietenkään ei onnistunut ensimmäisellä yrittämällä kanyylin laitto että koettelemus se oli sekin. Mutta ihana sairaanhoitaja näki että piikkikammo on kova niin uhrasi oman kätensä ja käski puristamaan sitä kanyylia laitettaessa. Kotona olin jo edellisenä iltana aloittanut kortisonikuurin, ja aamusta napannut lisää ja sairaalassa annettiin vielä antihistamiini ennen tippaa. Käteen laitettiin jääkylmät käsineet ehkäisemään kynsien lähtemistä - voin sanoa että ne olivat kylmät. Tuntui kuin sormet olisivat lähteneet irti heiluttamalla. Pari tuntia meni, olo oli hyvä koko ajan ja sykekin rauhottui siinä levätessä. Kotona piti muistaa vielä illalla ja parina seuraavana aamuna ja iltana ottaa kortisonit. 

Tipassa lepäillessä tuli lääkäri käymään ja pyysi tulemaan luokseen kun pääsen tipasta. Patologin tulokset olivat tulleet. TT-kuvissa oli selvinnyt ettei etäpesäkkeitä ollut (luojan kiitos, helpotti) muuta kuin kainalossa jossa näkyi yksi. Sen sijaan että olisi ollut yksi 5 cm:n kasvain olikin yksi 3 cm:n ja yksi 1cm:n vierekkäin. Luussa selässä näkyi tumma alue mutta sekään ei luultavasti ollut syöpää vaan iskiakseni. Siitä otettaisiin kuitenkin luustokuvaus varmuuden vuoksi. Jee... lisää piikkejä kun siinä minuun ruiskutettaisiin radioaktiivista ainetta. Patologin lausunnosta selvisi että kyseessä oli yleisin rintasyöpä, gradus 2 ja hyvinä uutisina kuulema se että on her-negatiivinen ja solujen jakautumisaste on 30% eli ei kiireellisin mutta ei voi hidastellakaan hoidoissa. Syöpä on myös vahvasti hormonipositiivinen ER90% ja PR 90% minkä takia hoitojen jälkeen syön vuosia lääkettä. Näiden uutisten jälkeen hymyilytti - tilanne ei ollut niin paha kuin olin pelännyt. Minä selviän kyllä.

Seuraavana päivänä testattiin jälleen naisen sietokykyä kun piti tasan 24 h sytojen loppumisen jälkeen pistää itseään Lonquex-piikillä. Valkosolukasvatustekijän saisin pistää vuorokausi joka doketakselin jälkeen. Kyllä käsi tärisi kun piikkiä katselin mutta kun vapaaehtoisia ei ollut kotona pistäjiksi niin hammasta purren tein sen itse - ja sitten palkitsin itseni Geisha-suklaapatukalla. Jos rehellisiä ollaan niin ei se sattunut kun otti hyvä otteen mahamakkarasta ja pisti siihen poimuun.

Sunnuntaina alkoi sitten tuntua. Yöllä en saanut nukuttua kuin parin tunnin pätkissä ja välillä valvoin pari tuntia. Kun heräsin tuntui kitalaessa ja kielessä siltä kuin olisi liian kuumaa suuhun laittanut. Kylmä proteiinipitoinen smoothie, suolapurskuttelu ja juomaksi sitruunavettä. Ruokaa söin mutta ei se miltään maistunut.

Maanantaina suu oli sitten sen verran kipeä ettei tehnyt mieli puhua. Paljon vain juomista ja maidolla purskuttelu auttoi vähän suukipuun. Tuota suukipua kestikin sitten muutaman päivän ja makuaisti oli poissa 10 päivää (ja kun makuaistin sain takaisin oli pakko saada pizzaa 😀 ). Muutenkin oli vähän lihaskipuja ja nekin hellittivät sytosta toisen viikon aikana. Viimeinen viikko ennen seuraavaa sytoa oli ihan hyvä olla.

VUODEN PARAS ASIA

Paras ja voimia antavin asia koko viime vuodessa oli pojanpojan syntymä heinäkuussa. Esikoisesta tuli isä! Ihana pieni kullanmuru mitoin 3070 g ja 49 cm 💖. Pulkkinen oli kutsumanimi. Toisesta sytotipasta kun palasin kotiin sain nauttia koko matkan Pulkkisen seurasta takapenkillä kun tuore perhe kotiutui samalla.

Toinen iloa antava asia oli se että toiseksi vanhin poika (Tuuliviiri) sai vihdoin töitä. Aika kaukaa tosin ja vaati omaa autoa mutta nythän sellainen oli käytettävissä kun en itse tarvinnut. 

Tuohon sitten ilonaiheet loppuvat. Isä soitteli melkein joka päivä ja kyseli vointiani. Oma olonsa oli kurja, ei saanut kivuilta nukuttua kunnolla. Puheluiden jälkeen itkin mutta puhelimessa yritin tsempata ja olla pirteä. Itseltäni alkoivat hiukset tippua 12 päivää toisen syton jälkeen. Uskomatonta miten sitä silti riitti päässä vaikka tuppoina jäi aina käteen kun päätä haroi.

Ensimmäinen koronatesti tässä taloudessa osui Pipaan, joka heinäkuun lopussa sairastui flunssaan. Nega oli mutta tavallinen flunssakin pelästytti minut koska vaikka sytostaatti veti voimat pois, ajatus siitä ettei sitä saisi ajallaan oli pelottava, eli tein kaikkeni etten sairastuisi. Käytin kotona maskia tyttären lähellä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lomalomaloma vai kuntoloma...

Tietyöt haittaa ja laihdutus sujuu

Kardemummainen pikapulla