Mutta mitä tulee vuoteen 2020... VUOSI JOKA EI UNOHDU - osa 3
Mutta mitä tulee vuoteen 2020... VUOSI JOKA EI UNOHDU - osa 3
Marraskuu
Kuun eka päivä pääsin tapaamaan vanhempiani!! En ollut kesäkuun jälkeen nähnyt isää, äidin näin Pulkkisen ristiäisissä. Oli ihana nähdä.. mutta suretti kun näin kuinka isä oli laihtunut. Ei kuulema oikein ruoka maistunut. Vietiin jo synttärilahjakin odottamaan kun isänpäiväviikonloppuun osuisi myös isän 74 v. syntymäpäivä. Päivä meni liian äkkiä, pidempäänkin olisin ollut mutta seuraava päivä oli koulua lapsilla jotka olivat mukana ja Pipalla työharjoittelua.
Seuraavalla viikolla Poppana tuli käymään Oskarin kanssa ja toi porkkanakakkumuffineja tullessaan. Hyviä olivat. Oma olo oli jo ollut sen verran hyvä että kävin kävelyllä ja jaksoin jopa 2 km. Se oli saavutus. Koska olo oli hyvä niin Pipa suostui lauantaina taas kuskiksi ja lähdettiin yllättämään Pappa syntymäpäivänään kun minulla olisi leikkaus 19.päivä niin ei tiedä koska taas kykenisin.
Keskiviikkona oli kirurgin tapaaminen ja huonoja uutisia. Magneettikuvassa oli näkynyt kolmaskin muutos rinnassa ja kolmen kohdan säästävä leikkaus oli mahdoton. Pitäisi tehdä kokopoisto ja tietysti imusolmukkeet pois vasemmasta kainalosta. Itkuhan siinä pääsi. Pelotti miten käsi toimisi leikkauksen jälkeen, mahdolliset lymfaturvotukset ym. vaivat mutta mikäs auttoi. Pakko mikä pakko.
Isän iloksi ja myös äidin oli Esikoinen käynyt Pulkkisen kanssa Helsingissä pariinkin otteeseen syksyn aikana. Näiden käyntien jälkeen isä aina soitti iloisena ja kehui pientä kuinka on suloinen. Olin iloinen että piristyi. Kun viimeksi kävin tuumasi minulle yhdessä vaiheessa että noinkohan ensi vuotta enää näkee - yritin piristää ja sanoin että tottakai. Ei muuta ajatella edes! Olisinpa tiennyt silloin.... Sädehoito ei ikävä kyllä auttanut tarpeeksi ja isä oli joutunut toistamiseen sairaalassa kipujen takia olemaan.
19.päivä jalat täristen kävelin leikkaukseen. Sain kyllä rauhoittavan ennen sitä mutta aikataulu venyi ja vaikutus ehti jo lakata ennen kuin piti kävellä leikkaussaliin. Kyllä jännitti! Onneksi anestesialääkäri osasi hommansa ja taju oli kankaalla hetkessä - siihen loppui jännitys klo 13. Klo 17 minua heräteltiin heräämössä. Kirurgi kävi jossain vaiheessa siinä mutten muista puheista muuta kuin että olin menettänyt verta vähän enemmän ja että minulla on joustava nahka. Klo 19 minut haettiin osastolle ja enpä olisi ikinä arvannut että synnyttäneiden osastolle vielä palaisin mutta naistentaudit oli yhdistetty heille. Hoitajat kävivät välillä kyselemässä joko haluaisin vessaan mutta en tuntenut tarvetta - yksin en saisi lähteä ja dreenipussia piti varoa. Klo 22 tuntui vihdoin siltä että nyt voisi liikkua. Hoitaja tuli auttamaan ja varovasti köpötellen pääsin hyvin vessaan ja sain asiani hoidettua...Mutta huoneeseen palattua iski huono olo. Pyörrytti ja kylmää hikeä puski joka huokosesta, oksetti. Hoitaja avasi ikkunan että saisin happea mutta myrsky ulkona meinasi tiputtaa telkkarinkin seinältä joten ikkuna kiinni. Olo helpotti kun pääsin selinmakuulle, mitä nyt hikeä pukkasi. Hoitaja epäili syyksi verenmenetystä vaikka olinkin saanut pari pussia plasmaa.
En ollut saanut syödä leikkauksen takia enää edellisillan klo 20 jälkeen ja huoneeseen päästyäni olin saanut leivän ja jogurtin niin hiukan maha murisi. Yritin nukkua vain herätäkseni klo 1 palohälytyksen huutoon. Huonekaveri oli 83 -vuotias rouva ja vähän huolehti jo että onko tosi kyseessä. Lohdutin että tuskin...jostain syystä melkein aina kun tuolla olin ollut, oli (tottakai) yöllä hälytys tullut. Kymmenisen minuuttia se kesti mutta hereillä oli koko sairaala. Harmi ettei aamupalaa tarjoiltu heti. No, aamulla tultiin kysymään mitä saisi olla, ei tarvinnut yrittää liikkeelle vielä ja hoitaja kävi hihkaisemassakin etten saisi yksin edes vessaan lähteä. Kolmen saattokerran jälkeen sain mennä yksin kun uskoivat että selviän tolpillani enkä saa dreeniä solmuun. Lääkitys kun oli kohdallaan niin ei särkyjä ollut, toki vasen puoli oli turta ja outo, en osaa selittää - ei tehnyt mieli siihen koskea eikä se antanut kyllä ilman vihlaisua mitään tehdäkään.
Leikkaus oli torstaina ja perjantaina piti kotiutua mutta kirurgi oli sitä mieltä ja minä myös että olen vielä yhden yön parempien kipulääkkeiden parissa. Ai kun olisi saanut ilokaasuakin.. Verenohennuslääke jatkui perjantaista, oli ollut muutaman päivän tauolla, mutta pienemmällä annostuksella. Lauantaiaamusta tuntuikin siltä että voisin kotiin lähteä. Dreenipussiin ei paljoa tullut mikä oli ihan kiva. Taksimatkalla kotiin huomasin että ensilumi oli satanut, ja kotona valloitin sohvan ja telkkarin ja katsoin striimattuna Vilperin salibandyottelun - ihana nykyaika. Ei nämä koronarajoitukset kaiken tämän tekniikan keskellä ole olleet edes rankkoja.
Maanantaina oli aika rintahoitajan luo dreenin poistoa varten. Koska eritys oli alle 50 ml, itseasiassa alle 30, niin se otettaisiin pois. Pelotti.. sitä letkua oli nahan alla spiraalin muodossa aika paljon joten eihän se sieltä voisi tulla ulos ilman että sattuu. Hoitaja oli ihana ei hoputtanut vaan odotti että annan luvan poistaa ja kertoi koko ajan mitä tekee. Kun annoin luvan, veti hengityksen tahdissa parissa otteessa sen reippaasti ulos. AI S**TANA kun poltti!! Meinasin poiston jälkeen pyörtyäkin, piti nostaa jalat kohti kattoa hetkeksi. Kumma kyllä, sen jälkeen kun tulin sinuiksi sen asian kanssa että kokopoisto tulee, en ole rintaani surrut. Enemmän suretti se ettei käsi toiminut.
Jesperin 14 v. juhlat vietettiin perheen kesken. Ainoa toive oli kun tiesi ettei sukujuhlia tule, että Poppana tekisi voileipäkakun. Oli ihastunut siskon tekemään niin paljon - hyvää se kyllä olikin. Kiltti isosisko täytti toiveen. Sai kyllä myös uuden puhelimen, josta joutui kyllä osan maksamaan itse kun edellinen ei ollut vuottakaan kun huolimattoman käytön takia hajosi.
Influenssarokotus tuli otettua koko perheelle nyt kun riskiryhmää olen. Omasta piikistä ei tullut mitään - johtuu varmaan lääkityksestä kun leikkauksen takia Panacodia syön. Mies ja Pirpana saivat yöllä kovan kuumeen mutta aamulla olivat kunnossa. Pirpanan annoin jäädä kotiin kun oli vähän naatti huonosti nukutun yön jäljiltä.
Kuun lopussa isä soitti. Kertoi että oli saanut upouudet rollaattorin ja pyörätuolin, sänkyyn laidan avuksi että pääsee ylös, korokkeen vessanpöntölle ja saunatuolin. Iloitsin siitä että sai mutta itkin elämän epäreiluutta. Isä oli vasta 74-vuotias eikä pystynyt enää kävelemään kunnolla. Nyt pelotti jo minuakin isän puolesta ja samalla sattui kun tiesin että isällä oli kipuja joita lääkkeet eivät vieneet pois. Yritin sanoa että ottaa pillerin kun sattuu, turha ajatella mitään muuta kuin kivunlievitystä kun kerran syöpää ei voi parantaa. Syksyn aikana tuli itkettyä niin paljon.
Joulukuu
Kuu alkoi isän soitolla sairaalasta. Kun onkologi oli nähnyt isän labravastaukset, oli marssittanut saman tien osastolle. Tulehdusarvo oli yli 300 ja jalat olivat turvoksissa kuin tukit. Pari päivää myöhemmin soitti uudelleen, oli edelleen sairaalassa ja sai antibioottia suoneen. Jalatkin olivat kunnossa. Kuullosti ihan pirteältä ja kehui sairaalan ruokaa. Viikon jälkeen pääsi kotiin vaikka olisi voinut kuulema vielä ollakin kun palvelu pelasi. Isän huumorintaju pelasi edelleen.
Kuun puolivälissä minä tapasin taas onkologin. Patologin tulokset leikkauksessa poistetusta rinnasta ja kainalontyhjennyksestä oli tullut. Kainalontyhjennyksessä oli löytynyt 14 imusolmuketta joissa 4:stä oli löytynyt syöpäsolujäämiä sytojen jälkeen - hyvä uutinen että oli pysynyt niissä eikä levinnyt imusolmukkeiden ulkopuolelle eli siellä oli puhdasta. Rinnan leikkauspinta oli myös puhdas, ei syöpäsoluista tietoakaan eli kaikki saatiin leikkaamalla pois. Rinnasta oli löytynyt 2-10 solun jäämiä eri kohdista sen verran että kokopoisto oli ollut oikea ratkaisu. Koska en saa kättä nousemaan vielä tarpeeksi ylös, ei sädehoidon suunnittelukuvausta pystytty sillä kertaa tekemään. Uusi yritys viikon päähän ja silloin se jo onnistuikin. 5 vuoden lääkitys muuttui 10 vuodeksi koska oli kainalolevinneisyyttä ja niin vahvasti hormonipositiivinen syöpä kyseessä. Koska minulla oli ollut se veritulppa niin lääkkeeksi tuli Letrotzol + kaveriksi Kalkki-D:tä 2 kpl/pv koska letrot voivat aiheuttaa osteoporoosia. Sädehoitoa saisin 15 kertaa. Mies tuumasi ettei kannata heti alkaa laskemaan koska tämä lääkekuuri loppuu :D
Leikkauksen jälkeen olin aika onnettomassa hapessa liikunnan suhteen. Lyhyt 300 metrin kävelykin teki tiukkaa ja sen jälkeen olin aivan loppu. Jatkoin kuitenkin sitkeästi melkein päivittäin näitä pieniä lenkkejä ja joulukuun puolivälissä jaksoin jo 1 km:n - minkä jälkeen en enää muuta jaksanutkaan.
Joulua edeltäneen viikon perjantaina tehtiin tonttuajelu Pipan ja Poppanan kanssa Uudenmaan rajoille missä treffattiin äitini ja kummitätini. Juotiin kahvit ja rupateltiin ja lahjat vaihtoivat autoa. Äiti kertoi että sairaalasta kotiuduttua isän kunto oli romahtanut nopeasti. Ei päässyt enää tuolista ylös ilman apua ja mukin piti olla aivan edessä että sai juotua... ja ne kivut olivat kurjia. Lääkkeiden teho ei riittänyt koko yöksi tai päiväksi, piti ottaa tiuhempaa. Ruokakaan ei maistunut keuhkokuumeen jäljiltä. Välillä mietin miten pysyn kasassa.. oma sairaus, käden kuntoutus, isän sairaus, lapset... no, lapset ja lapsenlapsi olivat ne jotka antoivat voimaa ja saivat menemään eteenpäin koko ajan. Oma rakas isäkulta 💓. Halusin uskoa että kunto vielä kohenee mutta pelkäsin ettei niin käy. Huoli oli myös äidin puolesta joka ei ole itsekään terve sydänongelmineen ja hoitaa isää kellon ympäri.
Pari päivää ennen jouluaattoa, tiistaina, soitin isälle. Isä vastasi ja voi luoja... äänestä kuulin että on heikossa kunnossa. Oli kuulema tuotu sairaalaan sunnuntaina ja nyt oltiin siirtämässä toiseen sairaalaan. Sanoi ettei tiennyt miksi mutta äidiltä kuulin että kuntoutettavaksi kun oli mennyt niin heikkoon kuntoon. Uusi sädehoitojaksokin oli aloitettu kipuja helpottamaan. Isä ei jaksanut puhua puhelimessa kuin pari minuuttia ja sovittiin että soittaa minulle myöhemmin... sitä puhelua en ikinä enää saanut 😭😭
Jouluaattoaamuna eli torstaina heräsin ajoissa - tai no, en juuri nukkunut öisin kun Letrot veivät unet. Heräilin joka yö 2-4 välillä ja valvoin 2-3 tuntia ennen kuin sain taas unenpäästä kiinni pariksi tunniksi. Kiitos Letrojen, liikkellelähtö on hankalaa, lonkkiin sattuu, jalkapohjiin sattuu.. kipu kyllä hellittää kun on hetken kävellyt. No, ainakin joulusauna onnistui ajoissa. Poppana ja Oskari tulivat aamupäivästä joulusaunaan ja -puurolle hekin. Puolen päivän jälkeen Esikoinen, Laura ja Pulkkinenkin tulivat pariksi tunniksi. Siinä tämän koronajoulun vieraat. Lahjoja oli kyllä yllättävän paljon ja nuorimmat saivat jakaa ne ruoan jälkeen. Äiti osallistui joulun viettoon nyt etänä Skypen kautta. Kuljettelin tietokonetta mukana sohvalle niin sai olla ikään kuin seurassa.
27.12. illalla klo 21 tuli romahdus... äiti soitti että sairaalasta oli soitettu isän kunnon romahtaneen. Pitäisi tulla heti.. Itkin ja pyörin ympyrää.. lähdenkö Helsinkiin vai en, ehtisinkö sinne ajoissa vai olisiko turha ajomatka, millä ja miten pääsisi kun auto oli Pipalla enkä minä voinut ajaa.. Olin ihan sekaisin. Äiti soitti tuntia myöhemmin - isä oli ollut hereillä kun sairaalaan meni, oli ottanut äitiä kädestä kiinni ja sanonut "nyt tämä meidän yhteinen matka taitaa päättyä" 😭😭💔. Oli pitänyt kättä leukansa alla (muualle sattui kun luut olivat syövän takia murskana) ja kädestä kiinni kunnes oli nukahtanut. Äidille pähkäilin että tulenko vai en mutta äiti oli sitä mieltä ettei kannata, isä nukkui eikä ollut takeita heräisikö. Suolisto oli alkanut vuotaa. Äiti lupasi kuitenkin että jos isä herää vielä niin soittaa minulle että saisin sanoa isälle mitä halusin. Tuntia myöhemmin soittikin ja laittoi luurin isän korvalle.. Sain vielä kerran sanoa kuinka rakastin häntä ja kuinka halusin olla hänen luonaan. Isä ei enää pystynyt puhumaan, yritti kuitenkin "mmmm.." - tiedän että yritti sanoa rakastavansa minua. Sen jälkeen oli nukahtanut. Itkin itkemästä päästyäni, siitä ei tullut loppua. Lopulta klo 1 soitin sairaalaan, hoitaja oli juuri käynyt huoneessa, äiti ja isä nukkuivat, isälle oli laitettu kipupumppu ja se toimi. Hoitaja lupasi soittaa heti kun tilanne huononisi. Klo 2 oli pakko kokeilla nukkumista, en jaksanut enää itkeä...
Klo 6 tuli soitto sairaalasta. Hoitaja kertoi että isä oli mennyt huonommaksi. Silmät olivat auki, hengitys raskasta eikä reagoinut enää puheeseen. Kipu sydämessä voimistui - oksetti, itketti, kurkkua kuristi... Äiti nukkui isän vieressä, oli yöllä ollut hereillä ja pidellyt isää kädestä. Hoitaja kysyi herättäisikö hän äidin mutta sanoin että antaa nukkua vielä, herättää kun on pakko. Klo 7 äiti soittikin, isä oli rauhallinen ja nukkui taas.
Minulla oli klo 8:ksi aika fysioterapiaan ja valmistauduin lähtemään sinne. Isä oli halunnut että hoidan itseni kuntoon niin hyvin kuin pystyn joten tilanteesta huolimatta menin - aikoja oli vaikea saada ja käden takia tarvitsin sitä. En ehtinyt fyssarille asti, klo 7:50 äiti soitti - ISÄ OLI KUOLLUT 💔. Sanoin äidille käyväni fyssarin luona ja sitten tulisin Helsinkiin. Edellisenä iltana oli jo sovittu Isosiskon, Poppanan ja Pipan kanssa että näin tehtäisiin. Halusin nähdä isän vielä kerran. Fysioterapeutille kerroin tilanteen ettei ihmetellyt itkua, sanoi että voidaan siirtää aika mutta sanoin että tehdään nyt vain mitä piti, niin isä olisi halunnut.
Fysioterapiasta menin kotiin ja odottelin tytärten saapumista. Pipa ajoi ja täytyy sanoa että niin hiljaista matkaa ei ole ollut koskaan. Puolentoistatunnin matkan aikana ei puhuttu mitään mennessä eikä tullessa. Nenäliinoja kului. Sairaalahuoneeseen päästyä järkytyin. Reilussa kuukaudessa isä oli laihtunut ja jos olisi kadulla tullut vastaan, en olisi tunnistanut ulkonäöltä (partakin kyllä vaikutti asiaan). Mutta se näky kun isä makasi valkoisiin puettuna sängyssä, valkoinen ruusu vatsan päällä...Silitin isän poskea ja annoin suukon viileälle otsalle. Niin rakas, ja nyt poissa.. sitä oli vaikea ymmärtää. Sitä on edelleen vaikea ymmärtää - se ei tunnu todelliselta vaikka hautajaisetkin olivat helmikuun alussa.
Pari kolme tuntia meni huomaamatta. Oli vaikea lähteä ja jättää isää sinne tietäen ettei enää koskaan näe. Lopulta oli kuitenkin pakko. Äidin piti saada ruokaa ja lääkkeensä ja raskain sydämin jätimme isän/papan ja veimme äidin kotiin. En muista kuka teki ruoan mutta syötiin ja juteltiin, muisteltiin ja itkettiin. Oli vaikea jättää äitikin kun nyt tiesi että oli yksin ja surun murtama mutta pakko. Isä oli aina muistuttanut äitiä lääkkeenottoajasta ja nyt sen teen minä. Alussa soitin aamulääkkeidenkin aikaan mutta omat univaikeudet ym. tekivät siitä vähän vaikeaa pidemmän päälle. Iltaisin soitan aina.
Vuosi 2020 oli suoraan sanottuna hanurista. Se vei minulta niin tärkeän ihmisen, silppoi ruumiini ja invalidisoi osittain käteni. Korona sitten vielä kaupan päälle tuomaan jännitystä. On vaikea uskoa että tämä alkanut vuosi voisi olla enää pahempi, tästä ei kai pääse kuin ylöspäin.
Kommentit
Lähetä kommentti