maanantai 17. lokakuuta 2011

Juhlia ja vastakohtaakin

Lauantaina pidettiin Esikoisen ja Tuuliviirin kekkerit. Onneksi Poppanan kaverin äiti lupautui tekemään kakkuihin koristelun, ilman sitä apua en olisi kyllä ajoissa selvinnyt. Nyt kun saatiin kakut koristeltua, kello oli jo melkein yksi ja juhliin oli vieraat kutsuttu klo 13. Hienot kakut kyllä tuli, aivan upeat!!



Sunnuntaina mentiin porukalla sitten ravintolaan syömään. Varasin yksityistilan kun arvelin että niin ruokarauha on taattu muillekin ravintolassa olijoille kuin myös meillekin. Näin kävi että ihan fiksu liike oli. Vauva oli tyytyväinen kaukalossa sen ajan mitä itse söin kun välillä vain annoin käsiin maissinaksun mutusteltavaksi, eli nuorimmalla oli täysin omat eväät mukana. Ruoka oli ihanaa ja annos oli riittävä, ei jäänyt nälkä. Pipalla ja Poppanalla ähky tuli jo ennen kuin pasta-annos oli lähellekään syöty. Tuuliviirin oli myös antauduttava Matador-pizzalleen ja jättää osa syömättä kun ei vaan jaksanut :D - yritys oli kyllä hyvä. Jälkiruoaksi kaikki kyllä jaksoivat jäätelöannokset oikein hyvin.

Ravintolasta lähdettäessä väännettiin miehen kanssa kättä aiheesta, menemmekö kauppaan koko perhe vai ei. Minä sanoin että kyllä kun on kanta-asiakaspäivä viimeistä päivää ja mies taas ei, kun koko poppoo on mukana. Mutta olihan lasten oltava mukana kun Jesperi tarvitsi toppapuvun, Vilperi takin ja housut, Tuuliviiri takin ja Pipa takin... -15% alennusta oli kuitenkin ihan kiva summa. Talvikengät pitää vielä ostella. Noh, olihan se kauppareissu juuri sitä mitä oletettiinkin. Jesperi ei pysynyt siellä missä muut ja muut sai mennä sitten perässä usein. Extremelaji käydä kaupassa jo yleensä Jesperin kanssa, saati sitten että on kahdeksan mukana - Isosisko pummi kyydin kotiin isovanhemmiltaan, joiden autoon mahtuu vain kolme henkilöä (pakettiauto), totesi että hän ei koko poppoon kanssa kauppaan lähde :D

Tänään Tuuliviiri on sitten oikeasti 14v. Enpä olisi uskonut silloin että tasan 14 vuotta myöhemmin samoja käytäviä kuljen mutta niin kävi. Ex-synnärillä on anoppi ollut perjantaista lähtien, ja nyt näyttää todella huonolta. Ei syö, ei pysy hereillä, ripuloi.. tänään siirsivät yhden hengen huoneeseen juuri ennen kuin kävin miehen ja vauvan kanssa illalla käymässä. Hoitajat eivät toivoa juuri anna. Hassu sattuma oli että Tuuliviirin aikaan ollut kätilö oli tuolla nyt sairaanhoitajana - tuli vähän deja vu olo, ainoa vain että vauvat puuttuivat kuvasta. Anoppi tunnisti kyllä meidät kun välillä havahtui mutta ei jaksanut montaa sanaa sanoa. Surullista katsoa kuinka syöpä tappaa hitaasti riuduttaen... tavallaan toivoo että toinen pääsisi jo pois eikä tarvitsisi kärsiä. Toisaalta sitten taas ei kuitenkaan, ei halua luopua läheisestä ihmisestä. Kuolema ei tunnu olevan helppoa edes näin kun on anopista kyse ja toi mieleen ajatuksen että entä kun omien vanhempien aika koittaa? Hyi, en tahdo ajatella edes.

1 kommentti:

  1. iloa ja surua,sitä se elämä on...jaksuja kaiken keskelle <3

    VastaaPoista